torstai 19. elokuuta 2010

Maailman moderaattori, lolijumala, vuoden kohutuin tähti - minä

Kysymys, johon kaikki haluavat vastauksen, mutta jota kukaan ei uskalla esittää: Miltä nyt tuntuu?

Olen harrastanut lolitaa yli viisi vuotta. Sinä aikana maailma lolitat mukaan lukien on muuttunut paljon, ja niin kutsutut lolitapiirit eivät enää ole samat, kuin mitä ne olivat ennen. Vanhoista suomalaisista loliroolimalleista ei ole jäljellä juuri ketään, sillä lähes jokainen entisistä tyyli-idoleista on päättänyt taipaleensa lolitana, kukin omalla tavallaan. Kasvanut ulos tyylistä, kyllästynyt pitsimekkoihin, siirtynyt elämässä eteenpäin, lähtenyt viemään sormusta Mordoriin...
Mutta mitä olisi alakulttuuri ilman sen omia idoleita, puolijumalia, joita kohtaan tuntea syvää ihailua ja harjoittaa henkilöpalvontaa? Vanhat naamat korvaantuvat uusilla, ja elämän kiertokulku on muodostanut taas täyden ympyrän.
Ja sitten huomaan, että istun pyramidin huipulla. Ja täällä tuulee.

Agitha, olette henkilöpalvonnan kohde. Agitha, olette tyyli-idoli. Agitha, mä tiedän kuka sä oot. Miltä nyt tuntuu?

Rakas päiväkirja. Minua pelottaa. En tiedä mitä tapahtui. Vuosia sitten toivoin olevani suuri nimi lolitojen keskuudessa, monien ihailun kohde ja yleisesti rakastettu, mutta luovuin sellaisista hupsuista haaveista tajutessani, ettei sellainen ole juuri minkään arvoista. Päätin lakata mielistelemästä muita, en enää yrittänyt tehdä kehenkään vaikutusta, ja ymmärsin viimein lolitan henkilökohtaisemman puolen, joka tuottaa enemmän onnea kuin yli 30-senttinen nettipenis. Hiljenin piireissä, ja syleilin rakkaita mekkojani omassa rauhassa, ainoana kanavanani ulkomaailmaan blogini muutamine lukijoineen, ja Enfant Terrible. Lakkasin välittämästä kateudesta tai muiden mielipiteistä, ja tein asiat vihdoin omalla tavallani. Blogini saavutti 30 lukijaa, ja olin tyytyväinen saavutukseeni. Liityin Enfant Terriblen ylläpitotiimiin, sillä muiden kirjoitusvirheiden korjaaminen on suuri intohimoni.
Ja sitten, eräänä tavallisena rauhallisena päivänä, raotin ikkunaverhoja ja katsoin ulos.
Vittuperkelesaatana.
Missä välissä blogini saavutti 185 lukijaa? Missä vaiheessa minut alettin tunnistamaan kadulla? Minä hetkenä joku julisti minut ensimmäisen kerran tyyli-idolikseen julkisesti?
Olen edelleen hyvin hämmentynyt.
Mutta olen myös iloinen.
Minusta tuntuu mukavalta, että minua arvostetaan sellaisena kuin olen, eikä minun tarvitse edes yrittää miellyttää ketään. On hauskaa huomata, että juuri minulla ja minun mielipiteilläni on merkitystä, että voin saada ääneni kuuluviin niin halutessani. Pidän asioihin vaikuttamisesta, ja on myönnettävä, että olen korviani myöten imarreltu jonkun kehuessa tyyliäni tai ulkonäköäni huolimatta siitä, kuinka usein niin tapahtuu. Niin kutsuttu julkisuus tekee minut iloiseksi, vaikka se onni ei koskaan tule ylittämään suloisen vaatekokoelmani aiheuttamaa iloa.
Mutta huipulla tuulee, ja voin olla hyvin kiitollinen siitä, että se ei juurikaan häiritse elämääni. Toisin olisi ollut vielä muutama vuosi sitten.
Ensimmäisenä ilmaantui kateus. Hiljainen napina siitä, että minulla on mm. kaikkea, vaikka tietenkään kenelläkään napisijoista ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, millaista elämäni oikeasti oli. Sain kuulla olevani rikas. Sain kuulla olevani hemmoteltu. Sain kuulla käyttäväni ihmisiä hyväkseni saadakseni vaatteita. Sain kuulla olevani snobi, joka viihtyy varsin hyvin ylhäisessä yksinäisyydessään anonyymien täydellisten sweettarikaveriensa kanssa.
Toisena ilmaantuivat juorut. Mikä oikeastaan aiheuttaa sen täydellisen elämän, jota Agitha elää? Ehkä kyse on taloudellisesti kannattavasta avioliitosta. Ehkä hän myy itseään. Hän paskantaa kultaa, ihan tosi! Mutta päivääkään hän ei ole työtä tehnyt, niin minä kuulin.
Ja sitten lisää kateutta, ja sitten lisää juoruja. Ja yleensä siitä seuraa yksinäisyyttä ja halveksivaa tuhahtelya. Se on kaikki tosi jännää, mutta se tuskin koskaan lakkaa hämmentämästä minua. Ensimmäinen fanisähköposti oli yllätys. Ja niin olivat toinen ja kolmaskin. (Odottelen neljättä, murut!)
Kaikkein hämmentävin ja ehkä myös neutraalein asia, minkä jonkin sortin ihailun kohteeksi nouseminen aiheutti, oli se että mikään ei muuttunut. Rakas päiväkirja, siitä huolimatta, että olen nyt virallisesti suloisin olento koko suomessa, söin ranskalaisia perunoita ja katsoin Holby Cityn sairaalaa. Jostain kumman syystä tunnen itseni edelleen ihmiseksi. Missä meni vikaan?
Ihailun kohteena oleminen on toki imartelevaa, ja toimii loistavana egoboosterina, mutta en näe mitään syytä miksi sitä pitäisi varta vasten tavoitella. Äitini kehuu minua kuitenkin enemmän kuin koko Internet yhteensä, ja toistaiseksi en ole saanut yhtään uutta ystävää vain siksi, että minulla on suuret hiuslisäkkeet. Sen sijaan kukaan ei uskalla jutella minulle coneissa, ja jokaisella on oma teoriansa siitä, millaista on olla Agitha.

lauantai 7. elokuuta 2010

Tracon 2010

Siitä huolimatta, että edellisessä merkinnässäni ilmoitin, ettei minulla ole kuvaa Tracon asustani, väite osoittautui epätodeksi. Merkinnän kirjoittamisen jälkeen sain sähköpostin, jossa joku ystävällisesti lähetti minulle ottamansa kuvan traconasustani. Suuri kiitos hänelle! ♥



Tässä siis kuva asustani. Se ei ole kovin kummoinen, mutta minun mielestäni mukavan kesäinen.
Toinen laukun ruseteista lähti irti, koska liima suli lämpimän sään takia. Tällä hetkellä laukku odottaa korjaamista, ja jos joku tietää jonkin sopivan liiman, antaa kuulua vain! Sen pitää kestää, mutta ei syövyttää!

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Starry Night Theatre

Pienen päivitystauon jälkeen, hei taas kaikille! Elämäntilanteeni alkaa taas hiljalleen tasaantua, ja minulla on viimeinkin aikaa ja energiaa tehdä lyhyt päivitys.

Ensinnäkin kyllä, olin Traconissa. Mutta ei, en koskaan saanut siellä otettuja kuvia käsiini. Arvelen kuitenkin, että kaikki uteliaat huomasivat minut vaaleankeltaisessa mekossani.

Toiseksi ei, en kyennyt pitämään kiinni shoppailutauostani. Positiivista kuitenkin on, että se on ainoa hairahdukseni kaidalta polulta! Ja mikä ihana hairahdus se onkaan!




Ostin Angelic Prettyn Starry Night Theatren rusetteineen! Aluksi säästin rahaa Milky Planetiin, mutta en päätynytkään ostamaan sitä. Eräänä iltana päässäni vain naksahti, ja tajusin olevani kyllästynyt printtiin. Se on hieman liian täydellinen, jos tiedätte mitä tarkoitan. Niinpä päätin ostaa omasta mielestäni yhden Prettyn erikoisimmista printeistä. Tummansininen versio olisi ollut upea, mutta liian haastava minun makuuni. Olen tyytyväinen vaaleanpunaiseen valintaan, ja oikeassa elämässä mekko on vielä kuviakin ihanampi! Kaikki kultaiset yksityiskohdat ovat hurmaavia!
Uuden mekon kunniaksi ostin uudet sukat Terriblen sisäisistä kaupoistä. Ne ovat polvisukat, ja ne ovat Metamorphosen, eli poikkean kaavoistani aika rajusti. Halusin kuitenkin ehdottomasti punaiset sukat!



Kulta-puna-pinkki innosti minua ostamaan kultaisia asusteita. Tein H&M:stä mahtavan löydön, nimittäin kultaiset pinnirusetit. Olen tyytyväinen.

Haaveilen vielä mustista kengistä... Olen tajunnut, että tarvitsisin sellaiset vaatekaappiini. Useampi asu suorastaan huutaa mustia kenkiä! Ehkä se on seuraava ostokseni.