torstai 19. elokuuta 2010

Maailman moderaattori, lolijumala, vuoden kohutuin tähti - minä

Kysymys, johon kaikki haluavat vastauksen, mutta jota kukaan ei uskalla esittää: Miltä nyt tuntuu?

Olen harrastanut lolitaa yli viisi vuotta. Sinä aikana maailma lolitat mukaan lukien on muuttunut paljon, ja niin kutsutut lolitapiirit eivät enää ole samat, kuin mitä ne olivat ennen. Vanhoista suomalaisista loliroolimalleista ei ole jäljellä juuri ketään, sillä lähes jokainen entisistä tyyli-idoleista on päättänyt taipaleensa lolitana, kukin omalla tavallaan. Kasvanut ulos tyylistä, kyllästynyt pitsimekkoihin, siirtynyt elämässä eteenpäin, lähtenyt viemään sormusta Mordoriin...
Mutta mitä olisi alakulttuuri ilman sen omia idoleita, puolijumalia, joita kohtaan tuntea syvää ihailua ja harjoittaa henkilöpalvontaa? Vanhat naamat korvaantuvat uusilla, ja elämän kiertokulku on muodostanut taas täyden ympyrän.
Ja sitten huomaan, että istun pyramidin huipulla. Ja täällä tuulee.

Agitha, olette henkilöpalvonnan kohde. Agitha, olette tyyli-idoli. Agitha, mä tiedän kuka sä oot. Miltä nyt tuntuu?

Rakas päiväkirja. Minua pelottaa. En tiedä mitä tapahtui. Vuosia sitten toivoin olevani suuri nimi lolitojen keskuudessa, monien ihailun kohde ja yleisesti rakastettu, mutta luovuin sellaisista hupsuista haaveista tajutessani, ettei sellainen ole juuri minkään arvoista. Päätin lakata mielistelemästä muita, en enää yrittänyt tehdä kehenkään vaikutusta, ja ymmärsin viimein lolitan henkilökohtaisemman puolen, joka tuottaa enemmän onnea kuin yli 30-senttinen nettipenis. Hiljenin piireissä, ja syleilin rakkaita mekkojani omassa rauhassa, ainoana kanavanani ulkomaailmaan blogini muutamine lukijoineen, ja Enfant Terrible. Lakkasin välittämästä kateudesta tai muiden mielipiteistä, ja tein asiat vihdoin omalla tavallani. Blogini saavutti 30 lukijaa, ja olin tyytyväinen saavutukseeni. Liityin Enfant Terriblen ylläpitotiimiin, sillä muiden kirjoitusvirheiden korjaaminen on suuri intohimoni.
Ja sitten, eräänä tavallisena rauhallisena päivänä, raotin ikkunaverhoja ja katsoin ulos.
Vittuperkelesaatana.
Missä välissä blogini saavutti 185 lukijaa? Missä vaiheessa minut alettin tunnistamaan kadulla? Minä hetkenä joku julisti minut ensimmäisen kerran tyyli-idolikseen julkisesti?
Olen edelleen hyvin hämmentynyt.
Mutta olen myös iloinen.
Minusta tuntuu mukavalta, että minua arvostetaan sellaisena kuin olen, eikä minun tarvitse edes yrittää miellyttää ketään. On hauskaa huomata, että juuri minulla ja minun mielipiteilläni on merkitystä, että voin saada ääneni kuuluviin niin halutessani. Pidän asioihin vaikuttamisesta, ja on myönnettävä, että olen korviani myöten imarreltu jonkun kehuessa tyyliäni tai ulkonäköäni huolimatta siitä, kuinka usein niin tapahtuu. Niin kutsuttu julkisuus tekee minut iloiseksi, vaikka se onni ei koskaan tule ylittämään suloisen vaatekokoelmani aiheuttamaa iloa.
Mutta huipulla tuulee, ja voin olla hyvin kiitollinen siitä, että se ei juurikaan häiritse elämääni. Toisin olisi ollut vielä muutama vuosi sitten.
Ensimmäisenä ilmaantui kateus. Hiljainen napina siitä, että minulla on mm. kaikkea, vaikka tietenkään kenelläkään napisijoista ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, millaista elämäni oikeasti oli. Sain kuulla olevani rikas. Sain kuulla olevani hemmoteltu. Sain kuulla käyttäväni ihmisiä hyväkseni saadakseni vaatteita. Sain kuulla olevani snobi, joka viihtyy varsin hyvin ylhäisessä yksinäisyydessään anonyymien täydellisten sweettarikaveriensa kanssa.
Toisena ilmaantuivat juorut. Mikä oikeastaan aiheuttaa sen täydellisen elämän, jota Agitha elää? Ehkä kyse on taloudellisesti kannattavasta avioliitosta. Ehkä hän myy itseään. Hän paskantaa kultaa, ihan tosi! Mutta päivääkään hän ei ole työtä tehnyt, niin minä kuulin.
Ja sitten lisää kateutta, ja sitten lisää juoruja. Ja yleensä siitä seuraa yksinäisyyttä ja halveksivaa tuhahtelya. Se on kaikki tosi jännää, mutta se tuskin koskaan lakkaa hämmentämästä minua. Ensimmäinen fanisähköposti oli yllätys. Ja niin olivat toinen ja kolmaskin. (Odottelen neljättä, murut!)
Kaikkein hämmentävin ja ehkä myös neutraalein asia, minkä jonkin sortin ihailun kohteeksi nouseminen aiheutti, oli se että mikään ei muuttunut. Rakas päiväkirja, siitä huolimatta, että olen nyt virallisesti suloisin olento koko suomessa, söin ranskalaisia perunoita ja katsoin Holby Cityn sairaalaa. Jostain kumman syystä tunnen itseni edelleen ihmiseksi. Missä meni vikaan?
Ihailun kohteena oleminen on toki imartelevaa, ja toimii loistavana egoboosterina, mutta en näe mitään syytä miksi sitä pitäisi varta vasten tavoitella. Äitini kehuu minua kuitenkin enemmän kuin koko Internet yhteensä, ja toistaiseksi en ole saanut yhtään uutta ystävää vain siksi, että minulla on suuret hiuslisäkkeet. Sen sijaan kukaan ei uskalla jutella minulle coneissa, ja jokaisella on oma teoriansa siitä, millaista on olla Agitha.

20 kommenttia:

Foxie kirjoitti...

Kateellisia vikisijöitä löytyy aina - niille kannattaa vain nostaa nokka pystyyn ja naurahtaa, niin johan alkaa butthurt olla kovantasoinen! ;) Tsemppiä sinulle, olet kyllä aika ihana.

Cinnamonhusky kirjoitti...

Kissa pöydälle! Hieno teksti ja varmasti herättää monen ajatuksia. Moni tuskin ei tule ajatelleeksi Agihurmioissa että tavallinen ihminenhän se siellä on.

Agitha kirjoitti...

Foxie: Emmä kellekään naura, ihan tylsää semmoinen. Vähän ehkä komeaan partaani hymähtelen. ;) Kiitos! ♥

Cinnamonhusky: Kai sana Agihurmio löytyy jo sanakirjasta?

Sera kirjoitti...

Kiitos tästä tekstistä, se oli hyvin valaiseva ja jollain tavalla humoristinenkin. :) Myönnän itse sortuneeni hieman ujona ja ennen hyvinkin paljon pahasta itsetunnosta kärsivänä ihmisenä, etten uskaltanut tulla juttelemaan Traconissa Agitha-lolitajumalattaren kanssa. Seuraavalla kerralla tulen kyllä. :)

Jousia kirjoitti...

Agi roxx my soxx with this! <3

Agitha kirjoitti...

Sera: Minulla tosin oli kaikkea muuta kuin valaistunut olo sitä kirjoittaessani... :D Humoristinen on sitten eri juttu. Hei minullakin on melkoisia itsetunto-ongelmia, enkä ole mikään sosiaalisuuden perikuva, joten hyvä jos joku uskaltaa tulla juttelemaan. :D Etenkin kun useimmiten en muista ihmisten kasvoja, joten en voi tulla moikkaamaan...

Jousia: That's my man.

LadyBug kirjoitti...

Hieno teksti!

pixxie kirjoitti...

Mainitset, että pidät kirjoitusvirheiden korjaamisesta - no niin pidän minäkin ;) Olet kirjoittanut toiseksi viimeisessä kappaleessa Suomen pienellä ;D

Anonyymi kirjoitti...

Ensin mietin että mitä vittua, sitten tajusin että mitä vittua, tää postaus on mahtava.

Joo, ei se mahdollinen skenefeimiys muuta ihmistä eikä elämää siitä millaista se oli ennen eikä oikeastaan ole yhtään ihme juttu, tosin kun luuli silloin kun se oli kaukainen asia. Ehkä korkeintaan muuttaa juuri niin, ettei kukaan uskalla tulla juttelemaan.

Agitha kirjoitti...

LadyBug: Sepä hienoa!

pixxie: Onko se ainoa kirjoitusvirhe? :<

Anonyymi: Sellaista se vähän on. Ainoa poikkeus päiväruutiineissa on muutama uusi kommentti blogissa.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno teksti, pitää yrittää ensi conissa moikata (jos puolijumalaa uskaltaa)>:D

-Tracon kuvan ottaja

Agitha kirjoitti...

Tracondude: Kyllä mua voi tervehtiä, kunhan tuo uhrilahjoja samalla. ♥

Aimee kirjoitti...

No kyl mä ainakin tykkään susta ainoastaan sun hiuslisäkkeiden takia :((((( </3

Helmi kirjoitti...

hih ihanan persoonallinen teksti! :D yleensä tämä blogi on aika kuvapainotteinen, ja tämä oli hauskaa vaihtelua.

CandycottoN kirjoitti...

Sinähän osaat kiroilla :D Se oli kovin järkyttävää XD


(laitan pelkästään nimimerkillä kun jostain syystä jokin on vaihtanut salasanani >.<'''')

Agitha kirjoitti...

Ami: MÄ TIESIN TÄN! Et enää koskaa pääse lähellekää mun lisäkkeitä.

Helmi: Kiitos kai. :D Yleensä olen laiska bloggaamaan...

CandycottoN: Voi kuule... :D Kiroilu ei ole suurin paheeni.

Candy Starstruck kirjoitti...

Mitä mieltä olet lolitan tekemisestä itse? Kaikilla ei ole varaa burandoon mutta sitäkin enemmän intoa ja riemua tehdä itse kuteensa, tuleeko handmadelolitasta koskaan AITOA LOLITAA? :)

Agitha kirjoitti...

Candy Starstuck: Lolita on aitoa, kun se näyttää hyvältä ja lolita. Merkkilapulla ei ole merkitystä.

Anonyymi kirjoitti...

Mainio teksti vaihteluksi sille siistitylle, poliittisesti korrektille postaustyylille, joka saa pikkulolit luulemaan että henkilö nimimerkkisi takana on sataprosenttinen satuhahmololita joka kakkii ranskanpastilleja. A++.

Agitha kirjoitti...

Anonyymi: Olen niin makea, että mä mitään ranskanpastilleja kakkaa. AMERIKAN pastilleja niiden olla pitää.
Poliittisesti korrekti kiitos!